Olen soomalainen

Ai että mikä on mun lempiväri? Se on sinivalkoinen! Mikä muukaan se tällä hetkellä muka voisi olla?

SirQ:n edellisestä postauksesta tulikin mieleen seuraava kysymys, joka on myös tälläinen ala-asteen ystäväni-kirja henkinen.

SirQ. Nyt tulee paha.

Ketä fanitat? Kuka on sun idoli?

Mun idoli on tällä hetkellä jo tuo SirQ:n postauksessa mainittu JUSSI VATANEN. Siis aivan ihana soomalainen jatka! Kimmo "kimanzeerus"-sarja oli parasta aikoihin ja Karim....uuuh!

Täs on nyt pari muuttujaa

Hola hola vaan iihana somelainen Eiq-muija! Ja laitetaan vielä pari muutakin jussivatas-aiheista hokemaa, että saadaan ärsyyntymiskiintiö täyttymään: Halojaahallelujaa, täs on nyt pari muuttujaa.

On vähän viivästynyt vastaaminen sun simppeliin elämäaiheiseen kysymykseen, kun oon ihan tosissani miettinyt siihen kattavaa, täydellistä mutta moniulotteista vastausta (= kattellut jääkiekkoa, lukenut Me Naisia ja soitellut sulle häirikköpuheluja).

Mutta tosiasiahan on, että omassa elämässäni mättää tällä hetkellä eniten se, että aina silloin, kun on lyhyet hiukset, haluaisinkin pitkät ja kun on pitkät, haluaisin lyhyet. Laajentaakseni tätä ajatushelmeä suurempaan elämän mättö -mittakaavaan esitän toisenkin: Nyt kun asumme kaupungissa, haluaisin asua maalla, mutta jos muutettaisiin maalle, kaipaisiko koko ajan kaupunkiin?

Ja nyt näen itseni Sinkkuelämän Carriena kirjoittamassa yhtä kysymyslausetta, joka kiteyttää koko tekstin ytimen ja joka näkyy joka jaksossa Carrien läppärin näytöllä sitä mukaa, kun se sitä kirjoittaa:

Miksi ihminen on aina tyytymätön senhetkiseen elämäänsä ja kuvittelee, että jotenkin toisin ja jossakin toisaalla olisi kaikki aina paremmin?

Mulla oli tähänkin kysymykseen jotakin todella ainutlaatuista ja suurta mietittynä, mutta en nyt saa sitä ulos päästäni, kun alkoi yhtäkkiä mättää sellainenkin asia, että osaako Carrie edes kirjoittaa, kun ei Sinkkiksessä koskaan näytetty sen tekstejä kokonaan? Yhden lauseen kolumnisti ei kuulosta kovin pätevältä. Ihme muija!

Ehkä kysyn sulta nyt jotakin helpompaa, sellaista lapsuuden ystäväkirjamaista, johon osaan itsekin vastata. Mikä siis on sun lempiväri? No, munhan on tietenkin VIOLETTI kaikissa sen eri sävyissä paitsi ei pastellinsävyinen, sekä lisäksi sähkönsininen, petrooli ja turkoosi. Toisaalta voit myös vastata tuohon yllä olevaan kysymykseen, jos haluat enemmän haastetta elämääsi, dude.

                          

What would MacGyver do?

Kysymys SirQ:lle: Mikä tässä elämässä oikein mättää?

Mun mielestä tässä elämässä mättää ja pahasti ajan loppuminen ja valintojen tekeminen. Vaikka ei tässä nyt vielä ihan elämän ehtoopuolella mennä, ei sitä mitään kakskymppisiäkään "koko elämä edessä"- bilettäjiäkään enää olla. Tämmöinen "Nyt tai ei koskaan"- ikä ahdistaa ja olisi kiva kun joku edes joskus sanoisi, mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Mutta ei. Sä teet ne valinnat ITSE, sä oot vastuussa sun elämästä ITSE. Joten kai se on vain luotettava ITSEENSÄ ja siihen, että tekee ne päätökset niin hyvin kuin sillä hetkellä on mahdollista. Irina laulaa radiossa "pakko luottaa, elämä kantaa". Kai se sitten kantaa. Tästä aiheesta voisin jatkaa loputtomiin vaikka kuinka kauan, mutta taidan vaihteeksi lopettaa tämän paskanjauhannan, ja mennä tekemään vaikka päätöksiä. SirQ jatkakoon tästä.

3096 pahaa päivää

Vastaus SIRQ:lle: Tahdon.

Mikä lukemasi kirja on tehnyt sinuun viimeksi vaikutuksen?

Viimeksi luin Piin elämän ja vaikka kirja tekikin minuun vaikutuksen, en aio nyt kirjoittaa siitä. Suosittelen silti Piin elämän lukemista, koska tarina oli huikean hyvä ja erikoinen!

Vähän aikaa sitten luin Natascha Kampuschin 3096 päivää ja meni muutama päivä, ennen kuin pystyin edes ajatella seuraavan kirjan avaamista. Kirjan lukemisen jälkeen piti hetken sulatella ja toipua. Vielä Anssi Kelan matkamuistoja lukiessa palailin Nataschan kanssa tuohon kellariin, jossa häntä pidettiin vankina.

Kukapa ei muistaisi itävaltalaista tyttöä, joka siepattiin 10-vuotiaana koulumatkalla, ja jota sieppaaja piti vankinaan yli kahdeksan vuotta. Miettikää! Mimmi oli melkein koko teini-ikänsä jonkun sekopään hoivissa.

Kirjassa ei mässäilty pahoinpitelykohtauksilla, eikä siinä muutenkin ollut mitenkään ankea ja negatiivinen sävy. Mielenkiintoista on se, miten Natascha on jälkeenpäin kieltäytynyt olemasta uhri, ja miten Natascha "kiintyi" sieppaajaan (eli ainoaan ihmiseen, keneen hänellä oli kontakti 8 vuoden ajan) niin, että ei edes uskaltanut paeta monista tilaisuuksista huolimatta. Paitsi sitten lopuksi.

Kova likka. Toivottavasti hällä on nykyään kaikki hyvin!

Jää

Hyvä ystäväni Eiq, täten kysyn sinulta, tahdotko vastata seuraavanlaiseen kysymykseen:

Mikä lukemasi kirja on tehnyt sinuun viimeksi vaikutuksen?

Vähän oudosti tuli nyt tuo muotoiltua, mutta tarkoitan siis tuolla viimeksi-sanalla sitä, ettet nyt ala muistella jotain 10-vuotiaana lukemaasi Merja Jalon Nummelan ponitalli -tyyppistä meininkiä, jossa Kikalle ja Repelle tuli riitoja, jotka oli unohdettu, kun Repe iski silmää ja lopuksi sai Husaari kasan kauroja.

 

Itse luin pääsiäisenä viime vuoden Finlandia-palkitun Ulla-Lena Lundbergin kirjan nimeltä Jää, ja vaikka pääsiäisestä on jo aikaa, en ole ihan täysin irrottanut itseäni tuon kirjan tunnelmasta. Voisi kuvitella, ettei sotien jälkeiseen Suomeen sijoittuva, pieneen saareen muuttavasta papista ja hänen perheestään kertova kirja olisi sellainen, joka on mielessä vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin, mutta niin vain on. Ehkä osasyy oli sekin, etten ole aikoihin ehtinyt lukea kirjoja, ja nyt sitten otin siitä kaiken irti, kun kerrankin oli mahdollisuus uppoutua kirjan maailmaan. Jää jää mieleen.

 

Siinä vähän jäätä. Ja jos tämä olisi radio-ohjelma, laittaisin tähän väliin soimaan Vanilla Icelta biisin Ice, ice, baby. Harmi, ettei ole.

 

Komiaa tuloo oltua ku muistaa miston kotoosin

Terve vaan, hei. Vastauksena Eiq:n kysymykseen tässä viisi valittua palaa paikoista, joissa on tullut elämän aikana asuttua.

1. Ylistaro: Komia kirkko, Kyrönjoki, Hanhikosken pesäpallokenttä ja eteläpohojalaanen elämänasenne, joka ei lähde ihmisestä, vaikka kuinka muuttaisi muualle. Juuret niin ristuksen syvällä vasta fältätys pellos, notta sitä ajatelles aivan syrämmestä kraapaasoo.



2. Jyväskylä: Opiskelukaupunki, jossa vieraillessa mielen valtaa aina järjetön haikeus ja toisaalta kiitollisuus siitä, mitä tuo kaupunki onkaan antanut: ystävyyttä yli heimorajojen, kortepohjalaisuuden, valvomisen, elämäntuskan... Ja tulihan se ammattikin sieltä hankittua kaiken sen muun ohella.



3. Helsinki: Kaksi hyvää, hullua Helsingin vuotta vaativat sen, että tarvitsi päästä pois rauhoittumaan, ja mikä voisikaan olla siihen parempi paikka kuin:

4. Hämeenlinna, tuo valaistu hautausmaa Tampereen ja Helsingin välillä, sanotaan. Mutta minulle kuitenkin tämän hetkinen koti, jossa asuvat ne kaikkein rakkaimmat ja jossa on hyvä olla. "Stadista on liian pitkä todelliseen himaani, unohtakaa helmi, sillä Hämptoni on timantti." Nämä sanat löysin kerran lehdestä muutettuani Hämeenlinnaan, ja niin se on, sinä oma rakas Hämikseni, että näillä mennään.



5. Irlanti, Hollanti, Puola: Lyhyempiä ja pitempiä oleskeluja näissä kaikissa kolmessa ja muutamassa muussakin. Erityisesti Hollanti, sinä pikku pirulainen, saat minut aina palaamaan luoksesi uudelleen. Lekker! Leuk! Mooi!

Tämä pieni kylä

Kysymys SIRQ:lle: Viisi paikkaa, jossa olet asunut?

Hetken jo luulin, että itse en saa viittä paikkaa kasaan, mutta niitähän oli enemmänkin!

1. Lapsena Ylistarossa komialla kirkolla. Itse asiassa kirkko näkyi ikkunasta, ja meiltä oli sinne vain muutama sata metriä. Joku on joskus sanonut, että on kotoisin komialta kirkolta, koska ei sitä paljo muualta viittisi ollakkaan. Nih!

2. Ylistaron Hanhikoskella. Olen ikuisesti kiitollinen porukoille, jotka päättivät muuttaa juuri Hanhikoskelle, eikä mihinkään muualle Ylistarossa. Menee kylmät väreet kun ajatteleekin, miten pienestä se oli kiinni! Mulle se oli just paras paikka viettää nuoruus ja teini-ikä. Parhaita kavereita ikinä, hauskoja heppuja, hyviä juttuja, ja superihania/kamalia hetkiä. Ensirakkautta, ja kaikkea mitä teinin elämään kuuluu.

3. Seinäjoen keskusta. Kimppakämpässä kaverin kanssa. Tästä ajasta on hyviä ja sellaisia lämpimiä muistoja. Jos mun elämässä joskus on ollut "sekavaa aikaa", niin se oli tämä aika. Ei ehkä siinä mielessä kun kuvittelisi, mutta vähän sellaista outoa. Hyvällä tavalla.

4. Lahti. Pari vuotta etsin siellä elämääni, mutta ei sitä sieltä kuitenkaan löytynyt. Lahti on ihan jees kaupunki, vaikka onhan sillä jotenkin vähän huono maine, kai. Ehkä vähän karu, mutta on siellä nättejäkin paikkoja. Aina välillä vieläkin tulee semmoinen Lahti-haikeus, ja sinne haluaisi vähän fiilistelemään.

5. Seinäjoen kasperi. Eli ghetosta ghettoon on siirrytty, eikä suinkaan aina köllötelty tälläisellä rauhallisella omakotitaloalueella.



Koska sydän sanoi niin

Yön paras biisi? Tähän on jokseenkin mahdotonta vastata, mutta laitan myös TOP-5 listan, joka on TÄLLÄ HETKELLÄ mun mielestä parasta Yötä.

1. Mysteeri
2. Laulu meille kahdelle
3. Rakkauden vahvistama
4. Kuuhullu
5. Ihmisen poika

Kirjeesi alkoi niin julmasti hei

Ja kysymys EIQ:lle kuuluu: Mikä on mielestäsi Yön paras biisi?

 

Mä en nyt tiedä, miksi toi Ollin kuva halusi asettua juuri tuohon, mutta ehkä syyn tietää vain Lindholmin poika itse, koska mä en ainakaan saa sitä nyt siitä siirrettyä. Uhotkoon nyt siinä sitten.

 

Oma Yö-biisien TOP-5 menee näin:

 

1. Ihmisen poika 

2. Tia-Maria

3.  Niin paljon me teihin luotettiin

4. Likaiset legendat

5. Kuuhullu

 

 

 

Saapunki ja muita poronhoitovälineitä

Ensinnäkin on sanottava, että ihan kuulen korvissani herra H:n huutonaurun, joka huutonaurattaa mua myös.

Mutta siis en millään tajua tuota kysymystä. Miten niin, että milloin MÄ oon ollut viimeksi väärässä? Mä harrastan vain oikeassa olemista, enkä muista yhtään tilannetta, todellakaan, että olisin ollut jossakin asiassa täysin väärässä. Itsekin kutsuit mua ala-asteella kerran NEITI TÄYDELLISEKSI, joten miten voisin olla väärässä ikinä missään?

Luulen, että oot myös unohtanut sen eteläpohjalaisen verbitaivutuksen, joka on kyllä vähän ärsyttäväkin (moon oikias, soot vääräs, son kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, non aivan mettäs), mutta silti totta. Muuten et olisi luovuttanut tuossa sinivalas-casessa, vaan olisit vain sanonut H:lle, että montako sinivalasta SÄ oot nähnyt ja oliko mittanauha ja vaaka silloin mukana, ja SE olisi joutunut myöntämään, että son aivan mettäs, samoin google, tietokirjat ja biologit ynnä muut sinivalastieteilijät. Sä oot kuitenkin nähnyt kirahvin, joten todellakin tiedät, mistä puhut.

No, ehkä mä muistan yhden läheltä piti -tapauksen, kun meinasin olla melkein väärässä, vuonna 1995 yläasteen biologian tunnilla. Tilannehan meni niin, että opettaja kysyi, että miksi kutsutaan sitä apuvälinettä, jota käytetään porojen kiinniotossa. Minä siinä sitten lopetan pulpettiin piirustamisen ja kerrankin viittaan takapulpetista, kun ajattelen, ettei se kuitenkaan huomaa mun käpälää, joka yrittää piiloutua edessä olevien selkien taakse ja sitten se kuitenkin huomaa, mistä menen vähän sekaisin ja vastaan, että saapunki. SAAPUNKI! Hävetti välittömästi, kun kuulin sanan ulostuvan suustani suopungin sijaan, mutta toisaalta: vain kahden kirjaimen virhe, ei sitä ehkä voi laskea väärässä olemiseksi.

Tässähän se, muistutuksena vuosien takaisesta läheltä piti -tilanteesta: saapunki itse teossa.

Aukko sivistyksessä

Kysymys SirQ:lle:

Milloin olet viimeksi ollut väärässä?

Itsehän olin väärässä viime keskiviikkona. Katseltiin Hyviä ja huonoja uutisia, jossa puhuttiin sinivalaasta ja mainittiin, että sinivalas on maailman suurin eläin. Tässä aika tarkkaan keskustelu, joka meillä kotona käytiin tuon informaation jälkeen. Minä=E, mieheni=H

E: En kyllä usko, että sinivalas on maailman isoin eläin.
H: No mikä sitten on?
E: No... esimerkiksi kirahvi.
Tähän väliin H:lta huutonaurua, jota seurasi epäuskoisen kuuloinen kysymys:
H: Kirahvi??? Ootko sä edes nähnyt ikinä kirahvia?
E: No oon, ihan valtava!
H: Sehän on vaan semmoinen pieni poni, jolla nyt sattuu olemaan vähän pidempi kaula.
E: No on se silti varmaan isompi kuin joku sinivalas.
Tässä välissä H näki parhaaksi lyödä faktoja pöytään ja googletti mulle kuvan, jossa näkyy vähän mittasuhteita.

E: No oho.. kai mä sitten olin väärässä. En mä silti tajua, miten joku kala voi olla noin valtava.
H: Ei se oo kala, se on nisäkäs.

Kiitos kysymästä!

SirQ:n kysymys mulle:

Milloin viimeksi olet ihmetellyt omaa toimintaasi ja minkä takia?

Alkuun on pakko sanoa, että ihmettelen omaa toimintaani lähes päivittäin, ja itse myös kiittelen turhasta. Esimerkkinä kun asiakas tulee myymälään ja kiertelee hetken, mutta ei osta mitään. Asiakas lähtee ja sanoo "kiitos hei!", johon itse vastaan myös "kiitos hei!". En tiedä, mistä asiakas kiitti, mutta vielä enemmän ihmettelen, mistä itse tuossa tilanteessa kiitän.

Viime viikolla ihmettelin myös omaa toimintaani oikein huolella. Olin juuri viikonlopun jälkeen päättänyt ryhtyä herkkulakkoon ja päättänyt, että itse en ainakaan sorru ostamaan mitään ylimääräistä karkkia tms. Olin ollut pari tuntia töissä, kun tajusin, että tilanne vaatii suklaata. Marssin kauppaan ja ihan kuin Fazerin 200g suklaalevy ei olisi riittänyt tyydyttämään makeanhimoani, ostin myös merkkaripussin kyytipojaksi. Siinä sitten suklaan sulaessa suussa ja merkkarien takertuessa hampaisiin mietin, mikä mussa on oikein vialla ja miksi mulla ei ole tippaakaan itsekuria. Samalla viikolla söin myös pullaa, irtokarkkia, jäätelöä ja suklaakonvehteja!! Jos olisin helposti lihoavaa sorttia, olisin pulassa.

Kiitos kiittämisestä

On aika käynnistää Quuhullujen kysymys-vastaus-ketju, jossa ensimmäisenä SIRQ kysyy ja EIQ vastaa. Ja kysymyshän luonnollisesti kuuluu, että:

Milloin viimeksi olet ihmetellyt omaa toimintaasi ja minkä takia?

Ja nythän kävi niin, että huvittaa itsekin vastata, joten totuushan on, että eilen kävi kaksikin kertaa niin, että tuli kummasteltua omaa toimintaa oikein kunnolla. Noh, kahdessa eri puhelussa huomasin sanovani KIITOS aivan turhaan. Tilanne meni niin, että jokin kyselytutkimuksen tekijä soitti ja sanoi puhelun lopuksi tietenkin, notta kiitos, kuten asiaa kuluu. Ja mitä minä sanon: No kiitos kiitos. Mistäköhän luulin kiittäväni? Hyvistä kysymyksistä? Siitä, että sain osallistua? Jostakin se kiitos vain tuli. Toisen, töihin liittyvän puhelun lopuksi latelin myös aivan tarpeettomat kiitokset, ja vasta puhelun loputtua jäin miettimään, miksi. Olen varmaan sairastunut kiitostautiin, jonka jälkitautina tulee anteeksitauti eli käsittämätön tarve pyydellä koko ajan soria ja anteeksia.

Ja lisäksi eilisen päivän oman toiminnan ihmettelyyn kuului myös se, että huomasin käyttäneeni TUPSUKIEKKOA väärin. Olen nimittäin mennyt tilaamaan käsityökaupasta tupsujen tekemiseen tarkoitetun apuvälineen, tupsukiekon, mutta kun sen käyttöohje tupsahti esiin käsityölaatikosta, huomasin, että olen tehnyt tupsuja vaikeimmalla mahdollisella tavalla kiekon avulla. On joskus ollut älykkäämpikin olo, todellakin. Tässä vielä havainnollistavat kuvat aiheesta. Näitä voi luvan kanssa käyttää opetustarkoitukseen tupsukiekkoaiheisella oppitunnilla. Ensimmäisessä kuvassa on väärä tapa tupsutella, toisessa oikea ja kolmannessa tupsukiekkoilun tulokset.

Aprillipäivän avaus

Maanantai, kuun ensimmäinen päivä ja vieläpä aprillipäivä. Ei voi olla parempaa päivää Q-hulluille aloittaa tätä omaa bloqia, joka on yksi iso aprillipila itsekin, so let's get it started!